Luonto suojaa sukusiitokselta

02.07.2020

Koirien terveysjalostusohjelmat ja rotukohtaiset jalostusstrategiat ovat viime vuosina puhuttaneet paljon. Mihin näitä ohjelmia tarvitaan? Millaisia jalostusstrategioiden tulee olla, jotta perinnölliset ongelmat pystytään välttämään? Luonnossa ei ole erityisiä ohjelmia tai strategioita perinnöllisen terveyden ylläpitoon, ja silti luonnon eläinkannat pysyvät suhteellisen terveinä. Koirissamme esiintyy vikoja, koska me ihmiset osaamattomuuttamme rikomme luonnonvalinnan eläimille tuoman suojan perinnöllisiä ongelmia vastaan.

Edesmennyt Per-Erik Sundgren kirjoitti tämän artikkelin jo vuonna 2004. Vuonna 2005 se julkaistiin Koiramme-lehdessä.

Käännös Katariina Mäki

Solu

Nisäkkään keho muodostuu miljardeista erilaisista soluista. Sukupolvien välisen linkin muodostaa kuitenkin yksi ainoa solu - hedelmöitynyt munasolu. Jokaisen jalostusta harjoittavan tulee tietää miten munasolu ja sen suoja perinnöllisiä sairauksia vastaan toimii.

Geenit - proteiinien reseptit

Geenit toimivat resepteinä kertoen kuinka solujen tulee muodostaa kaikki tuhannet erilaiset, normaalissa kehityksessä ja elintoiminnoissa tarvittavat proteiinit. Me kaikki tarvitsemme luuston, lihakset, hermoston, maksan, munuaiset ja kaikki muut sisäelimet. Samoin tarvitsemme hormoneja ja entsyymejä, jotta kaikki elintoimintomme toimivat normaalisti. Yksinkertaisinta olisi, jos geenireseptit olisivat muuttumattomia. Kaikki olennot elävät kuitenkin muuttuvassa maailmassa ja jatkuvassa kilpailussa, tai ulkoisten uhkien alla. Selviytyäkseen ulkoisten vaatimusten ristitulessa lajin ominaisuuksien tulee voida muuttua.

Genomilla eli yksilön geenikoostumuksella on siis oltava kyky uudistua ja sopeutua. Solutasolla ulkoiset uhat ovat äärimmäisiä. Monet mikro-organismit yrittävät hyökätä jatkuvasti. Nopean lisääntymiskykynsä takia ne ehtivät eläimen elinaikana yrittää monia hyökkäysvaihtoehtoja. Suojautuakseen hyökkäyksiltä jokainen tarvitsee mahdollisimman yksilöllisen henkilökohtaisen puolutustuksen.

Genomeilta vaaditaan kolmea näennäisesti ristiriitaista asiaa:

  1. Tasapaino, jotta kaikki elintoiminnot toimivat kuten pitää
  2. Eläinkannan geenien tasapainotettu vaihtelu, jotta laji kykenee sopeutumaan hitaisiin, mutta jatkuviin ympäristömuutoksiin

  3. Yksilöllinen vaihtelu, joka suojelee yksilöä taudinaiheuttajilta ja sairauksilta.

Noin 3000 miljoonan ensimmäisen vuoden aikana maapallolla eli vain yksisoluisia eliöitä. Aluksi ne lisääntyivät jakautumalla. Dna-molekyyli, perintötekijöiden peruselementti, on normaalisti erittäin tasapainoinen kemiallinen yhdiste, jota on (solunjakautumisessa tapahtuvan kahdentumisen ansiosta) jokaisessa uudessa solussa sama määrä.

Solunjakautumisen seurauksena kummassakin syntyvässä solussa on identtiset perintötekijät. Jos taas kaikilla yksilöillä on identtiset perintötekijät, perinnöllistä sopeutumista ympäristömuutoksiin ei tapahdu.  Solu voi myös tuhoutua, jos sen dna vaurioituu. Dna-molekyylin tai kromosomien rakenne ja kokoelma eivät siksi saa olla liian yksinkertaisia.

Ratkaisuna kaksi erillistä sukupuolta

Luonto kehitti ratkaisun edellä esitettyyn ongelmaan. Kaksi samanlaiset geenistöt omaavaa solua lyöttäytyi yhteen yhdeksi soluksi, jonka tumaan niiden perintötekijät sijoittuivat. Alkoi muodostua soluja, joissa jokainen geeni oli kaksinkertaisena. Tällaiset solut eivät ole niin herkkiä yksittäisille vaurioituneille geeneille kuin solut, joissa on yksinkertainen geenistö. Aina on olemassa geenin toinen versio, joka toivottavasti on normaali ja voi saada aikaan oikean proteiinin syntymisen.

Solut, joissa on kaksinkertainen geenistö, eivät pysty lisääntymään yksinkertaisesti jakautumalla. Jotta seuraavan sukupolven geenistöstä tulee normaali, solujen on ensin puolitettava uusiin soluihin tuleva dna:nsa. Puolikkaan dna:n sisältävät solut yhdistyvät ja muodostavat uuden solun, jossa on taas normaali lukumäärä kromosomeja ja perintöainesta. Luonnon ratkaisu ongelmaan oli luoda eri sukupuolet ja näille omat sukusolunsa, joissa on yksinkertainen määrä kromosomeja. Yksi sukupuolten tärkeimmistä tehtävistä onkin tarjota turvaa yksinkertaisina esiintyvien geenien vikoja ja vaurioita vastaan.

On sukupuolilla toinenkin tärkeä tehtävä. Kun sukusolut muodostuvat, voivat isältä ja emältä perityt kromosomit vaihtaa osia keskenään. Tätä kutsutaan crossing overiksi eli tekijäinvaihdokseksi. Tekijäinvaihdosten ansiosta uusia geeniyhdistelmiä syntyy jatkuvasti. Sukupolvien saatossa uudet yhdistelmät mahdollistavat uusien yksilöiden yhä paremman sopeutumisen alati muuttuvaan ympäristöön.

Muutokset kromosomeissa ovat usein haitallisia, mutta eivät aina. Jos geenimuutos eli mutaatio muuttaa geenin koodaamaa proteiinia vain vähän, voi uusi proteiini toimia muutoksesta huolimatta tehtävässään hyvin. Joka tapauksessa muutoksista on etua. Tämä ei välttämättä näy heti, mutta muutaman sukupolven aikana tapahtuneiden tekijäinvaihdosten ansiosta muuttunut geeni voi lisätä yksilön elinvoimaa. Geenin yleisyys populaatiossa lisääntyy, koska sen kantajat saavat enemmän elin- ja lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä.

Parinmuodostus rajoittaa jälkeläisten lukumäärää

Miljoonien vuosien kuluessa on tullut selväksi, että erilliset sukupuolet olivat edellytys monimutkaisempien olentojen kehittymiselle. Kaikilla kotieläinlajeilla on (vähintään) kaksi sukupuolta.

Eri sukupuolien olemassaolo ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Urokset tuottavat paljon sukusoluja ja voivat pariutua useiden naaraiden kanssa. Tämä lisää riskiä yksittäisen yksilön geenien kaksinkertaistumiselle tulevissa jälkeläisissä. Luonto on joillakin lajeilla ratkaissut ongelman tekemällä parimuodostuksesta enemmän tai vähemmän pysyvää. Ei ole väliä kestääkö parinmuodostus vain lisääntymiskauden vai jatkuuko se koko eliniän, vaikutus on kummassakin tapauksessa sama: uros ei tuota elinaikanaan enempää jälkeläisiä kuin mitä yksi naaras pystyy synnyttämään. Parinmuodostus on luonnon nerokas tapa välttää niin sanottua matadorijalostusta.

MHC - yksilön henkilöllisyyskortti

Jotta kehon solut voivat tehdä yhteistyötä ja suojautua ympäristön vaaroilta, niiden on tunnistettava toisensa. Tämä on tarpeellista, jotta voidaan tunnistaa ketkä ovat ystäviä ja ketkä vihollisia. Jokainen solu tarvitsee identiteettikoodin. Tietyn yksilön soluissa on oltava keskenään mahdollisimman samankaltainen koodi, mutta samaan aikaan koodin on oltava mahdollisimman yksilöllinen. Muuten koodin murtamisessa onnistuvat sairaudenaiheuttajat levittäytyvät nopeasti muihin soluihin ja sairastuttavat nekin.

Luonnon ratkaisu tähän on ollut kehittää erityinen geenikokoelma niin kutsutussa MHC-kompleksissa. MHC on lyhennys sanoista Major Histocompatibility Complex, joka tarkoittaa geenisysteemiä, joka estää kehon kudoksia hyökkäämästä toistensa kimppuun. MHC-geenit muodostavat immuunijärjestelmämme perustan, ja niillä on suuri rooli suvunjatkamisessa.

Vaikuttamalla erityisten proteiinirakenteiden muodostumiseen solun pinnalla, MHC-geenit saavat aikaan yksilöllisen koodin, jota kaikki yksilön solut kantavat. Solut pystyvät lukemaan toistensa koodeja. Ne voivat tehdä yhteistyötä sellaisten solujen kanssa, joilla on sama koodi kuin niillä itsellään. Jos kehoon tulee soluja, joissa on erilainen koodi, MHC-geenit valjastavat T-solut eli tappajasolut toimintaan. T-solut liikkuvat kehossa lukien tapaamiensa solujen koodeja. Ne tuhoavat solut, joissa on vääränlainen koodi. MHC-geenit ovat siis T-solujen ohella yksi kehon tärkeimmistä puolustusmekanismeista vieraita ja mahdollisesti vihamielisiä soluja vastaan.

Jotta tämä ns. immuunipuolustus voi toimia, on MHC-geenien oltava yksilöiden välillä mahdollisimman erilaiset. Mitä yksilöllisempi koodi yksilöllä on, sitä vahvempi suoja sillä on sairauksia vastaan. Kun läheistä sukua olevat yksilöt saavat keskenään jälkeläisiä, jälkeläisten perinnöllinen vaihtelu vähenee. Mitä läheisempää sukua yksilöt ovat, sitä riittämättömämpi niiden jälkeläisten MHC-koodi on, ja riski sairauksille kasvaa.

Sukusiitosta vältetään hajuaistin avulla

Luonto on järjestänyt suojan myös MHC-geenien liiallista yhdenmukaistumista vastaan. Ratkaisu on jälleen yksinkertaisen nerokas: MHC-geenit vaikuttavat yksilön hajua muodostavien aineiden eli feromonien muodostumiseen.

Feromonit antavat hajunsa avulla vahvoja seksuaalisia signaaleja. Eläimet pystyvät niiden ansiosta haistamaan kumppaniehdokkaidensa MHC-geenikoostumuksen. Kaikki eläimet hyonteisistä kotieläimiin välttävät tämän mekanismin avulla pariutumasta kumppanien kanssa, joilla on liian samankaltainen MHC-geenistö kuin niillä itsellään. Tämä on luonnon tapa välttää läheistä sukusiitosta ja sitä kautta säilyttää mahdollisimman paljon eläinten välistä vaihtelua tuossa tärkeässä identiteettikoodissa. 

Suojausmekanismi toimii kuitenkin vain, jos kumppaniehdokkaissa on todella olemassa valinnanvaraa. Jos valikoima on liian köyhä, voi naaras valita kumppanikseen lähisukua olevan uroksen. Tiineys, jossa jälkeläiset eivät ole parhaimmalla mahdollisella tavalla suojattuja, on parempi kuin ei tiineyttä ollenkaan.

Kun narttu osoittaa selvästi, ettei halua pariutua tietyn uroksen kanssa, on sitä syytä kuunnella. Narttu tietää kasvattajaa paremmin sopivatko uroksen MHC-geenit sen omiin vastaaviin vai eivät. Pakkoastutukset ovat tehokas tapa rikkoa tämä luonnon suojamekanismi, jonka tarkoitus on estää perinnöllisen vaihtelun köyhtyminen yhdessä eläimen tärkeimmistä geenisysteemeistä.

Hedelmällisyys

Läheinen sukusiitos sekä lisää alttiutta infektiosairauksille että laskee hedelmällisyyttä. Mitä vastustuskyvyllä ja hedelmällisyydellä on yhteistä, kun sukusiitos vaikuttaa samalla kumpaankin?

Suoja sikiön luomista vastaan

On hyvin tunnettu tosiasia, että elinten siirto ihmisestä toiseen ei ole ongelmatonta. Vieraissa elimissä on erilainen identiteettikoodi kuin kehon omissa, eli niiden MHC-geenit eroavat toisistaan. Elimistön immuunipuolustus tunnistaa vieraat osat ja yrittää päästä näistä eroon. Tätä yritetään välttää hankkimalla luovuttajiksi yksilöitä, jotka ovat geneettisesti mahdollisimman lähellä saajaa. Elinsiirroissa käytetään silti vahvoja solumyrkkyjä, ehkäisemään immuunipuolustusta ja "istuttamaan" vieras elin mahdollisimman hyvin saajan kehoon.

Vastahedelmöitetyssä munasolussa on 50 % muita kuin sen omia geenejä. Sen identiteettikoodi ei siis ole samanlainen kuin sitä kantavan naaraan. Siksi myös hedelmöittyneen munasolun luulisi kohtaavan samoja ongelmia kuin siirtoelinten, ja immuunijärjestelmän kuvittelisi hylkivän tiineyttä ja sikiötä. Luonnonvalinta on kuitenkin taas löytänyt ratkaisun. Emän verijärjestelmässä kehittyy erityinen proteiinisysteemi, joka estää immuunipuolustusta hylkimästä sikiötä. Se suojaa sikiötä hedelmöityksestä syntymään asti. Yksi synnytyksen käynnistävistä mekanismeista on todennäköisesti tässä: synnytys käynnistyy, kun immuunipuolustusta vastaan toimiva suoja ei enää toimi sikiökudoksen määrän kasvaessa liian suureksi.

Tällä sikiötä luomiselta suojaavalla mekanismilla on myös negatiivinen sivuvaikutus. Synnytyksen ollessa ohi kaikki sikiökudos on poistunut emän kehosta. Suojaproteiinien hajoamiseen kuluu kuitenkin 2-3 päivää. Tänä aikana myös suuri osa emän omasta immuunipuolustuksesta estyy. Emä on siksi muutaman päivän ajan synnytyksestä erityisen suojaton infektioita vastaan.

Edellisen perusteella olisi järkeenkäypää, että sikiöllä kannattaisi olla mahdollisimman samanlaiset geenit kuin emällään. Kun geenit ovat liian samanlaiset, seuraa kuitenkin ongelmia. Kohtu ei tällöin erota hedelmöittynyttä munasolua muista soluista, eikä munasolu anna istukan muodostumiselle tarpeeksi stimulaatiota. Synnytys voi hankaloitua, koska synnytyksessä toimiva hylkimisprosessi heikentyy. Munasolulla on siksi kaksinkertainen intressi saada tarpeeksi erilaiset identiteettiin vaikuttavat MHC-geenit kuin mitä emällä on: sikiö saa kohdussa paremman alun, ja toisaalta sen vastustuskyky muodostuu vahvaksi ja suojaa sitä syntymän jälkeen.

Munasolu valitsee mikä siittiö sen hedelmöittää

Onko sitten munasolulla mahdollisuutta vaikuttaa minkälaiseksi sen geenistö hedelmöityksen ansiosta muodostuu? Munasolu on juuri ennen hedelmöitystä aivan siittiöiden piirittämä. Ei ole sattumaa tai luonnon suurpiirteisyyttä, että uros tuottaa paritellessa miljoonia siittiöitä. Siittiöiden suuri lukumäärä varmistaa, että suuri joukko niistä pääsee munasolun luokse. MHC-kompleksin identiteettigeenien avulla munasolu voi valita siittiön, joka tarjoaa tulevalle sikiölle sekä maksimaaliset mahdollisuudet menestyä kohdussa että täydellisen vastustuskyvyn syntymän jälkeen.

Kuulostaa ehkä kummalliselta, että hedelmöittymätön munasolu osaisi valita siittiöistä sopivimman. Hedelmöitys ei kuitenkaan tapahdu siittiön väkivalloin tunkeutumalla munasoluun, vaan niin, että munasolun soluseinämä avautuu ja päästää sopivan siittiön "asettamaan" dna:nsa munasolun sisälle.

Munasolulla on siis aktiivinen tehtävä hedelmöittymisprosessissa. Mekanismi muistuttaa ristipölytteisten kasvien hedelmöitystä. Jos kasvin oma siitepöly päätyy kasvin oman kukan luotille, tietty entsyymi estää hedelmöityksen etenemisen. Monilla kasveilla on tällainen suoja vahvinta mahdollista sukusiitosta - itsesiitosta - vastaan. Kotieläinten suuri siittiömäärä toimii samalla tarkoituksella. Munasolun mahdollisuus valita siittiö estää MHC-geeneissä tapahtuvan haitallisen kahdentumisen. Läheisen sukusiitoksen ansiosta siittiöiden geenit ovat kuitenkin aivan liian samanlaisia, ja valintamahdollisuudet vastustuskyvyn perinnöllisen vaihtelun ylläpitämiseksi pienenevät.

Siittiöiden suurta lukumäärää hedelmöityksen yhteydessä pidettiin aiemmin vain luonnon käsittämättömänä runsautena. Hedelmöitykseen tarvitaan vain yksi siittiö. Prosessia luulisi voitavan järkeistää. Nautakarjanjalostuksessa keinosiemennyksessä käytettävä sperma-annos sisältää vain noin yhden sadasosan normaalista, luonnollisen hedelmöityksen siittiömäärästä. On päivänselvää, että tämä vähentää munasolun mahdollisuuksia valita parhaiten sopiva siittiö hedelmöitystä varten.

Ihmisillä on menty vielä pidemmälle. Meillä on käytössämme niin kutsuttu mikroinjektio, jossa luonnollisen hedelmöityksen epäonnistuttua yhden siittiön sisältö ruiskutetaan munasolun sisälle. Näin kierretään kaikki tärkeää perinnöllistä vaihtelua säilyttävät suojamekanismit. Siittiöt valitaan mikroskopoinnilla tapahtuvan ulkonäön ja liikkuvuuden arvioinnin perusteella. Luonnon mekanismit terveen ja elinvoimaisen jälkeläisen syntymisen varmistamiseksi eivät pääse toimimaan. Vaikka emme yksittäisten yksilöiden kohdalla välittömästi näe tämän toiminnan negatiivisia seurauksia, se ei todista toiminnan haitattomuutta. Luonto toimii pienin askelin, jotka yksittäisinä voivat vaikuttaa mitättömiltä, mutta joilla monen sukupolven aikana on suurta vaikutusta. Muutaman sukupolven kokemuksellamme emme voi tehdä johtopäätöksiä luontaisten, perinnöllistä vaihtelua säilyttävien suojamekanismien estymisen merkityksettömyydestä.

Munasoluista ylijäämää hedelmöityksessä

Monisynnyttäjillä (koira, kissa, sika) on toisenlainen ja yksinkertaisempi mekanismi sikiöiden elinvoiman edistämiseksi. Munasarjojen hedelmöitystä varten luovuttama munasolumäärä on yleensä huomattavasti suurempi, jopa kaksinkertainen, kuin sikiömäärä, jonka naaras pystyy synnyttämään. Jos pariutuminen tapahtuu sopivaan aikaan, kaikki munat hedelmöittyvät. 

Hedelmöityksen jälkeen hedelmöittyneet munasolut kilpailevat tilasta kohdunsarvissa. Heikoimmat karsiutuvat - esimerkiksi ne, joissa on kahdentuneina geenjä, jotka vaikuttavat haitallisesti aikaiseen sikiövaiheeseen. Koska hedelmöittyneiden munasolujen lukumäärä on suurempi kuin mitä naaras pystyy synnyttämään, nämä haitalliset geenit eivät välittömästi johda alentuneeseen hedelmällisyyteen. Kun elinvoimaisia munasoluja on tarpeeksi, kaikki paikat kohdussa täyttyvät. Syntyvät pennut ovat hieman vähemmän sukusiitettyjä kuin mitä ne olisivat olleet ilman kilpailua.

Tämä karsinta ei ole niin tehokasta kuin munasolun hedelmöityksessä tekemä valinta miljoonien siittiöiden joukosta, mutta johtaa siihen, että aikaiseen sikiönkehitykseen haitallisesti vaikuttavat geenit eivät pääse siirtymään populaatiossa eteenpäin samassa laajuudessa kuin muut geenit.

Luonnonvalinnan viisaus

Useilla kuvaamillani mekanismeilla on merkitystä sekä perinnöllisen vaihtelun ylläpitämisessä tietyissä geenisysteemeissä että haitallisen vaihtelun estämisessä muissa geenisysteemeissä. Luonnonvalinnaksi nimittämämme mekanismi saa alkunsa voimasta, jonka tarkoitus on tasapainottaa geenisysteemejä siten, että niiden yhteinen vaikutus on mahdollisimman suuri.

Luonnossa eläinten on opittava itse hankkimaan ravintonsa ja suojelemaan itseään vihollisilta. Niiden on sopeuduttava elinpaikkansa ilmasto-oloihin. Jotta yksilöllä olisi vaikutusta lajin säilymiseen ja kehittymiseen, sen on löydettävä itselleen pari. Naaraiden on selviydyttävä tiineysajasta, synnytyksestä ja jälkeläisten hoitamisesta sekä kasvattamisesta. Jälkeläisiä hoidetaan joskus uroksen kanssa ja toisinaan ilman uroksen apua. Kaikki olemassa olevat eläinlajit ovat jo kauan selviytyneet tästä koko prosessista, jota kutsumme luonnonvalinnaksi.

Jokaisen jalostusta harjoittavan on tärkeää ymmärtää, että luonnonvalinnan pääperiaate normaaleissa oloissa on tasapainottaa suurta osaa geenisysteemeistä siten, että jälkeläiset kehittyvät samalla tavalla kuin menestykselliset vanhempansa. Luonnonvalinnan olemassaolokamppailussa eivät  kuitenkaan menesty äärityypin eläimet, vaan menestyjiä ovat parhaiten sopeutuvat keskivertoyksilöt. Niillä on parhaat edellytykset levittää geenejään seuraaviin sukupolviin.

Jos eläimen ympäristöolot eivät muuttuisi jatkuvasti, johtaisi tasapainottava luonnonvalinta perinnöllisen vaihtelun katoamiseen monissa geenisysteemeissä. Perinnöllisen vaihtelunsa kadottaneet lajit eivät enää pystyisi sopeutumaan uusiin elinehtoihin. Siksi luonto suosii eläimiä, joiden geenisysteemit ovat tarpeeksi stabiileja saadakseen aikaan kaikki elintärkeät elimet, mutta jotka samaan aikaan sisältävät sopivasti vaihtelua. Useimmilla eläinjoukoilla on huomattavasti vaihtelua geeneissä, jotka vaikuttavat ulkomuotoon, esimerkiksi kokoon ja karvan pituuteen. Näiden ominaisuuksien nopeasta muuntumisesta voi olla etua, jos eläimiä uhkaa uusi vihollinen, tai jos ravintovarat vähenevät tai ilmasto muuttuu.

Luonnonvalinnan voimat suuntautuvat normaaliolosuhteissa populaation keskiarvoa kohden, edistäen keskimääräistä yksilöä. Joskus ulkoiset olosuhteet muuttuvat dramaattisesti. Esimerkiksi lämpötila voi laskea voimakkaasti pitkäksi ajaksi, kuten 65 miljoonaa vuotta sitten tapahtuneessa suuressa, jättiläisliskojen sukupuuton aiheuttaneessa katastrofissa. Jos muutokset eivät tapahdu liian nopeasti, voi äärityyppisillä, keskiarvosta poikkeavilla yksilöillä olla joissain ominaisuuksissa valintaetua. Kyse voi olla esimerkiksi yksilöistä, joilla on erilainen turkki kuin muilla, ja jotka pärjäävät turkkinsa ansiosta ilmastonmuutoksesta johtuvissa lämpötilan vaihteluissa paremmin kuin muut. Jos muutos ei tapahdu liian nopeasti, kyseiset yksilöt muodostavat uuden populaation kasvavan ytimen, jolla on uusissa oloissa tarvittavat ominaisuudet. Jos taas muutokset tapahtuvat liian nopeasti, ei lajista jää ehkä yhtään yksilöä eloon, tai eloon jää vain muutama, jolloin perinnöllinen vaihtelu häviää nopeasti liian läheisen sukusiitoksen johdosta. Kummassakin tapauksessa laji kuolee. Näin on käynyt 95-98 prosentille kaikista lajeista, joita maan päällä on elänyt.

Luonnossa tapahtuu valintaa, joka sopeuttaa lajeja ulkoisten elinolosuhteiden pieniin tai hitaisiin muutoksiin. Nopeita muutoksia tapahtuu vain harvoin, ja useimmat niistä johtavat lajin kuolemiseen sukupuuttoon. Ihmisen vaikutuksesta johtuva erittäin laaja lajikuolema maapallolla on selkeä esimerkki lajien vaikeudesta sopeutua nopeisiin ympäristönmuutoksiin.

Kotieläinjalostuksessa eläimiä muutetaan jatkuvasti suuntaan, jossa ne tuottavat enemmän lihaa, maitoa tai munia. Tuottoisimpia eläimiä suositaan. Koiranjalostuksessa keskitytään pääasiassa kilpailutuloksiin. Äärityyppien edustajia pidetään jalostuksessa parempina kuin keskivertoeläimiä. Eihän ole mitään järkeä luoda kilpailuja, joissa palkittaisiin keskitasoisimpia eläimiä. Mitä korkeammat suoritusvaatimukset ovat, sitä sivuseikkamaisemmat erot johtavat menestykseen tai karsintaan.

Ihmisen suorittama valinta muistuttaa käytännössä luonnonvalintaa villien eläinlajien joukossa suurten luonnonkatastrofien aikana. Seuraukset tunnemme hyvin. Ihmismielen aikaperspektiivi on niin lyhyt, että harvat ajattelevat jalostuksen seurauksia sadan tai kahdensadan vuoden päähän. 

Jos haluamme säilyttää eläinlajimme terveinä ja tuotantokykyisinä, meidän on opittava mitä luonnossa tapahtuu. Meidän on huolehdittava, että jalostukseen ei jatkuvasti käytetä vain parhaita eläimiä. Muutoin kotieläinlajimme ovat menossa kohti huolestuttavaa tulevaisuutta.

Luonnosta on otettava oppia

Tässä vaiheessa on ilmeistä, että tärkein syy yhä useammassa koirarodussa esiintyviin perinnöllisiin sairauksiin ja vikoihin ei ole epäonnekas sattuma. Sairaudet ja viat ovat suoraa seurausta siitä, että emme ole tunteneet tai ajatelleet tarpeeksi koirien jalostuskäytön seurauksia. Kilpailu kokeissa ja näyttelyissä on johtanut laiminlyönteihin terveen jalostustyön säännöissä. Kilpailu on antanut yksittäisille koirille suhteettoman merkityksen ja johtanut niiden ylikäyttöön jalostuksessa. Näyttelytoiminta saa lisäksi helposti aikaan usean jo muutenkin harvalukuisen rodun kahtiajakautumisen.

Kun jalostukseen käytettyjen yksilöiden lukumäärä laskee kriittisten arvojen alle, häviää perinnöllinen vaihtelu todella nopeasti. Kriittisen alhaisiin lukumääriin päästään runsaassa kymmenessä sukupolvessa, eli 30-50 vuodessa. Myös monessa lukumääräisesti suuressa rodussa jalostuseläinten lukumäärä on pieni tai eläimet ovat keskenään sukua. Tähänkin on syynä yksittäisten eläinten kilpailutoiminnassa tavoiteltujen ominaisuuksien yli-ihannointi.

Jotta tulisimme toimeen koiranjalostuksen nykyisten ongelmien kanssa, meidän tulisi yrittää ymmärtää yksinkertaisia, mutta perustavaa laatua olevia ehtoja, joilla luonto jalostaa villejä eläimiä:

  1. Eläinkantojen tulee olla kyllin suuria, jotta ne pystyvät säilyttämään merkittävästi perinnöllistä vaihtelua. Jos yritämme harjoittaa jalostusta koirarodussa, jossa on vähemmän kuin 100-150 jalostuseläintä, yritys on tuhoon tuomittu. On tietysti toivottavaa, että eläinkannat eivät ole vain kyllin vaan huomattavan suuria.
  2. Vain terveet ja elinvoimaiset yksilöt, joilla on kaikki luonnolliset toiminnot tallella, voivat tuottaa tehokkaasti jälkeläisiä.

  3. Korkeasti kehittyneillä eläinlajeilla yksittäinen yksilö voi tuottaa elinaikanaan vain rajoitetun määrän jälkeläisiä.

Nämä kolme yksinkertaista perussääntöä ovat riittäneet pitämään villit eläinkannat toimintakykyisinä vuosisatojen ja vuosituhansien ajan. Ainut syy perinnöllisiin sairauksiin ja vikoihin kotieläinroduissamme on, että rikomme systemaattisesti näitä sääntöjä, emmekä kunnioita luonnon mekanismeja perinnöllisen vaihtelun säilyttämiseksi.