Oikea painotus jalostuksessa saa aikaan terveitä koiria

 

MMT, jalostusagronomi Katariina Mäki

 

 

Lonkkaniveldysplasia eli lonkkanivelen kasvuhäiriö on vaivannut koiria ja puhuttanut koirankasvattajia vuosikausia. Opaskoirilla lonkkadysplasia on yksi opas- tai jalostuskoirana käytön este, koska se periytyy jälkeläisille ja pahimmillaan invalidisoi koiran täysin.

 

Miksi lonkkanivelen kasvuhäiriö sitten yhä vaivaa koiria, vaikka jalostuskoirien lonkkia on röntgenkuvattu niiden rakenteen selvittämiseksi jo vuosikymmeniä? Syy on ilmeinen. Jalostuksessa edetään, kun seuraavan sukupolven vanhemmat ovat parempia kuin rodun keskitaso. Lonkkatilanteen parantamiseksi tarvitaan siis jalostuskarsintaa. Jalostuskarsinta on kuitenkin ollut melkeinpä olematonta, koska jalostuskoirat ovat olleet lonkkarakenteeltaan keskimäärin vain rodun keskitasoa.

 

Koirilla on paljon muitakin jalostettavia ominaisuuksia kuin lonkkanivelet: muut terveysongelmat, luonneominaisuudet ja ulkonäkö. Vuosien varrella kaikkein tärkein jalostuskriteeri on monissa koiraroduissa ollut ulkonäkö. Terveyteen ja luonteeseen kiinnitettävän huomion määrä on riippunut yksittäisten kasvattajien henkilökohtaisesta kiinnostuksesta. Koirien ulkomuoto onkin monissa roduissa muuttunut valtavasti viimeisen 60-70 vuoden aikana, yleensä huonompaan, vähemmän toiminnalliseen suuntaan. Ulkomuotoa on saatu muutettua melkeinpä vaivihkaa, mutta terveysongelmat, kuten lonkkadysplasia, tuntuvat tulleen jäädäkseen. Ihmiset ovat alkaneet pitää niitä väistämättöminä rotuominaisuuksina.

 

Voitaisiinko terveysominaisuuksissa sitten saavuttaa muutosta yhtä tehokkaasti kuin ulkomuodossa? Tutkimusten mukaan terveydessä ja luonteessa edistytään vain, jos ne nostetaan jalostuksen tärkeimmiksi osa-alueiksi. Ulkomuotoa on helppo ja nopea jalostaa. Se periytyy voimakkaasti ja selvästi, toisin kuin monimutkaisesti periytyvät terveys- ja luonneominaisuudet. Juuri siksi terveys ja luonne tarvitsisivat moninkertaisen satsauksen!

 

Onko esimerkiksi lonkkanivelen kasvuhäiriötä mahdollista vähentää? Kyllä on. Sitä saataisiin vähennettyä nopeastikin, jos siihen satsattaisiin enemmän. Yhdysvaltalainen opaskoirakennel The Seeing Eye on käytännössä hävittänyt lonkkadysplasian koiristaan kokonaan. Silti se on samaan aikaan parantanut koiriensa työominaisuuksia, ja ne soveltuvat nykyisin entistä paremmin opaskoiriksi. Myös muu terveys kuin lonkkanivelet on otettu jalostuskoiria valitessa huomioon: jokaiselta koiralta on tutkittu silmät, luusto, lisääntymiselimet ja koko, sekä suljettu pois mahdolliset verisairaudet, ruokatorven sairaudet ja sydänsairaudet. Aikaa tähän kaikkeen on mennyt 8-9 opaskoirasukupolvea, eli 20 vuotta. Jalostuskarsinta on ollut voimakasta; vain 4 % nartuista ja 2 % uroksista on käytetty jalostukseen.

 

Voimakas jalostuskarsinta ei kuitenkaan ole kaikissa tilanteissa järkevää. Jalostus on aina tasapainoilua perinnöllisen edistymisen ja sukusiitosasteen kasvun välillä. Perinnöllinen edistyminen tiukan jalostusvalinnan kautta tekee koirista yhdenmukaisempia ja suosii tietysti terveitä ja hyväluonteisia sukuhaaroja sekä vain parhaimpia koiria, jolloin koirien välinen sukulaisuus kasvaa. Koirien sukulaistuminen rodun sisällä johtaa väistämättä sukusiitokseen.

 

Sukusiitos aiheuttaa samojen geenien esiintymistä pareittain, mikä saa väistyvästi periytyvät sairaudet esiin. Vain harvojen koirien käyttö jalostuksessa myös rikastaa juuri niiden geenit ja geeneissä olevat sairaudet rotuun. Koko rodun kohdalla kovin tiukka karsinta aiheuttaa siksi selkeän hätätilan. Opaskoirakennel voi aina tuoda uusia, puhdasrotuisia koiria kantaansa ulkopuolelta, mutta kokonaisen rodun ollessa samoissa karsintaluvuissa ainut ulospääsytie sukulaistumisesta on roturisteytys. Risteytyksiä taas katsotaan koiramaailman kattojärjestöissä vielä tänäkin päivänä hyvin karsaasti.

 

Millaista karsintaa eri roduissa on sitten Suomessa tehty? Karsinta on monessa rodussa ollut varsin voimakasta. 90-luvulla koiria karsittiin jalostuksesta melkeinpä yhtä raskaalla kädellä kuin The Seeing Eyessä: esimerkiksi labradorinnoutajilla ja kultaisillanoutajilla 90-luvun alussa syntyneistä uroksista vain viitisen prosenttia on saanut jälkeläisiä. Karsintaa ei ole tehty tieten tahtoen suunnitelmallisesti, vaan puolivahingossa, kun joitakin uroksia on käytetty jalostukseen ylen määrin ja samalla siirretty muiden koirien geenejä pysyvästi syrjään rodun geenivarastosta.

 

Tiedon lisääntyessä tilanne on luultavasti nyt 2000-luvulla parempi, mutta se voidaan todeta vasta kun koirat ovat ohittaneet lisääntymisiän. Koska karsinta on tehty pääosin ulkomuodon mukaan, käyttäen yksittäisiä uroksia aivan liian runsaasti, on tilanne huono. Jalostuskoirien perinnölliset sairaudet ovat päässeet rikastumaan kantoihin, ja uusia yleistyneitä sairauksia tulee luultavasti esiin myös tulevaisuudessa. Ideaalitilanteessa jokainen terve, hyväluonteinen ja rodunomainen koira lisääntyisi, eikä yhdelläkään olisi enempää jälkeläisiä kuin toisilla. Perinnölliset ongelmat pysyisivät näin kurissa, kun yksikään koira ei pääsisi levittämään geenejään liian suureen osaan rodun kannasta.

 

Perinnöllinen edistyminen erilaisissa ominaisuuksissa on täysin mahdollista myös tavallisessa koirapopulaatiossa. Kunhan ominaisuus on periytyvä, sitä voidaan parantaa jalostuksella. Esimerkiksi suomenajokoirien metsästysominaisuuksissa on saavutettu tutkimusten mukaan hienoa edistymistä. Samalla on ylläpidetty terveyttä: vain terve koira pystyy toimimaan metsällä pitkän päivän. Organisoidussa työkoirakennelissä edistyminen on vielä tavallista populaatiota nopeampaa.

 

Jalostuskarsintaa voi ja pitää tehdä, mutta sen perusteet on pidettävä terveydessä ja luonneominaisuuksissa. Liian raskas karsinta minkä tahansa ominaisuuden suhteen johtaa pikku hiljaa umpikujaan. Edistyminen vaatii kasvattajilta myös yhteistä jalostustavoitetta: vain yhteen hiileen puhaltamalla onnistutaan.